Elämänmyönteinen Johannes Gustafsson

Kuluvalla kevätkaudella Oulu Sinfonian pääkapellimestarin esitykset ovat olleet pienoinen pettymys. Onneksi vierailevat kapellimestarit ovat tuottaneet paljon iloa. Esimerkiksi Ville Matvejeff johti Richard Straussin Macbethin suorastaan tyrmäävän hyvin. Aloin epäillä, ettei Strauss sittenkään ole pohjattoman huono konserttisäveltäjä. Ehkä hän on säveltänyt muutakin hienoa kuin Also sprach Zarasthustran huikean alun.

Oulu Sinfonian ylikapellimestarin virka on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana tuulinen paikka. Toimikaudet ovat jääneet melko lyhyiksi, vaikka tiettävästi esimerkiksi Dima Slobodeniouk olisi halunnut jatkaa. Taiteellinen taso oli Diman aikana hurja eikä siinä ollut moittimista Anna-Maria Helsinginkään kaudella.

Mene ja tiedä, onko tässä kyse henkilöristiriidoista tai kemioista Oulu Sinfonian sisällä. Pelkkä taiteellinen tasohan ei aina riitä.

Yhtä kaikki nyt Oulun kaupunginorkesterin remmissä on jälleen uusi hahmo, ruotsalainen Johannes Gustafsson. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan hänestä, joten olen mielenkiinnolla seurannut kevätkautta 2014.

Olen suuri orkesterimusiikin ystävä ja sinfonioiden suurkuluttaja. Siksi arvioitakoon tässä kolme Gustafssonin tulkintaa kantaohjelmiston sinfonioista.

Sinfoniahan on klassisen musiikin kuningaslaji. Laaja arkkitehtoninen muoto ja draaman kaari vaatii tulkitsijaltaan paljon.

Alku lupasi hyvää. Gustafsson johti nimittäin Sibeliuksen Sinfonian nro 3 tavalla, jota en ole ennen kuullut. Teos kuuluu suosikkeihini, sillä se on hyvin lohdullinen, nuorekas ja sopivasti kaihoisa. Ensimmäinen osa on säveltäjän omaperäisimpiä saavutuksia ja toisen osan melodia lumoavan kaunis. Kolmannen osan riemukas päätös jää soimaan päähän.

Gustafsson ei lähestynyt Sibeliusta ylevän kautta, kuten usein tehdään, vaan elämänilon. Tulkinta oli täydellisen elämänmyönteinen, hymyilevä ja suorastaan idyllinen. Hymyilin ja hyräilin, kun lähdin konsertista.

Ainoaksi kysymysmerkiksi jäi, miten Gustafssonin käy, kun teos edellyttää ylevyyden tajua. Tämän sinfonian voi tulkita ilman ylevyyttä mutta todennäköisesti ei muita Sibeliuksen sinfonioita.

Pelkoni toteutuivat, kun Gustafsson johti Brahmsin Sinfonian nro 1. Se on lempisinfoniani Brahmsin neljän sinfonian joukossa, sillä siinä on sopivasti nuoruuden intohimoa, uhmaa ja kohtalokasta tragiikkaa. Se on myös ylevä.

Gustafsson yritti tehdä tästäkin teoksesta romanttisen idyllin, mutta se ei onnistunut, koska kapellimestarilla ei ollut tragiikan eikä draaman tajua. Hänen tunneskaalansa on myös melko kapea.

Vielä pahempi pettymys oli Nielsenin Sinfonia nro 1. Kuulimme suurieleistä paahtamista alusta loppuun. Missä ovat karaktäärit? Missä on musikaalisuus ja herkkävaistoisuus?

Sivumennen sanottuna Gustafsson ei selviytynyt Nielsenistä Sibelius-konsertissakaan. Kolmannen sinfonian kaverina oli tanskalaissäveltäjän Viulukonsertto, josta kuulimme täysin muodottoman esityksen. Tämä oli sentään jotenkin anteeksiannettavaa, sillä teos ei lukeudu säveltäjänsä täysipainoisimpiin saavutuksiin.

Mutta entäpä se Matvejeffin tulkinta Straussin Macbethista? Se oli Gustafssonin Sibelius-tulkinnan ohella kauden huippuhetki.

Oulu Sinfonia intoutui psykologisesti viiltävään ja loisteliaaseen soitantoon jonka jälkeen ajattelin, että Strauss on sittenkin hyvä paitsi oopperoiden myös orkesterikappaleiden säveltäjänä. Olipas siellä hyytäviä tehoja. Shakespearen näytelmän arvoisia.

Suuri säveltäjä osaa laatia sellaisen draaman kaaren, joka jaksaa aina kiehtoa ja yllättää, vaikka sen muistaisi ulkoa. Draaman kaaria voi olla monenlaisia, mutta yksi tärkeä osatekijä on psykologisuus. Tällä kertaa minusta tuntui, että Strauss kykenee psykologiseen draamaan. Se toteutui yllättävien värimaailmoiden, leikkausten ja orkesteritehojen kautta; mikään melodikko ja arkkitehti Strauss ei ole.

Ehkä on vain niin, että Straussin musiikki ei soi kunnolla, kun sitä kuuntelee levyltä tai radiosta; se vaatii salin. Radion ja levyjen kompressointi vie orkesterisoinnista sen tilallisen loiston ja saa sen kuulostamaan pinnalliselta ja tarpeettoman äänekkäältä sisältöönsä nähden.

Olen pystynyt kuuntelemaan levyltä vain hänen myöhäisteoksiaan, kuten Metamorfooseja ja Neljää viimeistä laulua. Oulu Sinfonia ja Matvejeff saivat minussa aikaan muutoksen.

(Jarkko Lauri)