Jesse Heikkinen: Metsänpeitto

“Paska sää”, huokaisen, kun raskas puuovi heilahtaa takanani kiinni. Taivaan violetti hehku
varoittaa lähestyvästä hämärästä, mutta juuri nyt en jaksa nähdä värejä. Elokuvateatterin nurkalla
norkoileva nuorisojoukko on poissa. Niin on myös bussipysäkin surkea juoppo. Elokuvateatterin
seinään on töhritty jadenvihrein kirjaimin sana “METSÄNPEITTO”. Vihaan vihreää.
Minkä helvetin takia hyviä työntekijöitä on niin vaikea löytää? Edestäni vilahtaa
ruosteenpunainen ränsistynyt auto. Liikennevalo vaihtuu vihreäksi.

Pysähdyn tutun grillin nurkalla. Kauhistuksen väreet läpäisevät kehoni. Siinä autossa ei ollut
kuskia.
Aina avoinna oleva grilli on nyt pimeä. Kaduilla ei näy muita. Violetti hehku on voimistunut
epätavallisen kovaksi. Taivaalla hohtaa kaksi sinistä kuuta. Pala nousee kurkkuun. Hengitän
syvään sisään…ja ulos.
Ohitseni ajaa ruotsin lipun värein maalattu bussi. Jostain kävelykadun suunnalta kuuluu
vaimeaa haitarimusiikkia.
Penkillä istuu likaisiin huiveihin kietoutunut katusoittaja.
“Mahtava sää, tuuli saa puhaltaa murheet harteilta!”
Vaikka aivoni kuinka yrittävät, ne eivät kykene muodostamaan päähäni tulevista sävelistä
eheää kokonaisuutta. Tässä maailmassa on jotain pahasti vialla. Nuo kaksi kuuta ja tämä meteli…
Tämä on puhdasta pahuutta!
“Se oli tulevaisuuden haitariklassikko, oma teokseni ‘Lihavan lesken luona’!”
“Aivan hirveää, täyttä paskaa! Ei tuo ollut enää musiikkia, se oli…riehumista!”
“Arvostan kritiikkiäsi. Mutta ehkä et vain osannut, tai halunnut, ymmärtää teostani. Ja sen
sijaan että myöntäisit ymmärtämättömyytesi, kuittaat sen kaiken arvottomana riehumisena. Sinuna
olisin varuillani mitä kutsun ‘paskaksi’. Pian huomaat kaiken ympärilläsi olevan sitä samaa paskaa
– ja siinä vaiheessa roolit ovat vaihtuneet. Silloin olet kaiken sen paskan keskellä aivan yksin.”
En aio jatkaa keskustelua. Tiedän olevani oikeassa. Jatkan mieluummin matkaani.
Erään vaatekaupan edessä se tapahtuu. Tuttu lamaantuminen. Hengitys tihenee. Veri kohisee
korvissa.
Uusi vilkaisu näyteikkunaan. Mallinuket tuijottavat. Niillä on minun kasvoni. Ne tuijottavat minua
omilla silmilläni.
“Taidat olla eksyksissä, herkkupeppu”, joku sanoo takanani.
Parikymppinen nainen virnistää minulle irvokkaasti. Hänellä on kuvottava olemus. Naisen
katseessa on jotain kauhistuttavaa.
“No mutta, mitä näenkään noissa nappisilmissä…sehän on puhdasta pel-ko-a! Mmmmmh,
pelko on niin saa-ta-nan kiihottavaa! Oi, kuuntele kuinka pikkuhousuissani patoluukut aukeavat!”
Kuka helvetti viitsii puhua minulle noin? Tässä asemassa olevan ihmisen ei tarvitse
kuunnella tuollaista! Lähden kävelemään pois, mutta nainen jatkaa: “Pelkäätkö kenties kuolemaa?
Älä suotta! Elämäsi viimeiset sekunnin tuhannesosat ovat puhdasta tyydytystä. Kaikki ruumiisi
hyvänolon hormonit vapautuvat! Kuin metrinen kyrpä antaisi sinulle e-lä-mä-si orgasmin juuri
ennen sisuskalujesi murskaamista! Oihh, olisi niin us-ko-mat-to-man kiihottavaa rakastella
pommien tippuessa! Jokainen työntö saattaisi olla viimeinen. Tuo ilme kasvoillasi…muka
vastenmielistä. Sota-ajan hysteriasta päätellen me kaikki haluamme kuoleman edessä vain NAIDA
HENKEMME EDESTÄ!”
Tätä en suvaitse. Minun ei tarvitse.
“Etkö sinä saatana tajua kenelle puhut? Minä omistan tämän kaupungin. Painu siis
VITTUUN siitä, saatanan pervo, ja osoita hiukan kunnioitusta minua ja kaupunkiani kohtaan!”
Maanisen naurun keskeltä nainen saa sanotuksi: “Niinhän sinä to-del-la-kin omistat, mutta
kunnioitatko itse sitä – ja meitä?”
Kulman takana suljen silmäni ja hengitän hitaasti sisään…ja ulos. Olen tuollaisten maallisten
sekopäiden yläpuolella. Palaan mielessäni Himalajalle, jossa vietin kuukauden meditoimassa
paikallisen gurun opissa. Näen temppelin, jonka edessä buddhalaismunkki korjaa
moottoripyöräänsä. Kukaan ei voi satuttaa minua sanoillaan. Ei enää. Nuo ihmiset ovat vain
eksyksissä.
“En malttanut olla kuulematta tuota äskeistä”, harmaantunut mies huikkaa läheiseltä penkiltä.
“Älä ota tätä loukkauksena, mutta ehkä tuossa puheessa kunnioituksesta oli jotain perää.”
Tämä on kuin huonosta piilokameraohjelmasta. Tai sitten näen unta.
“Teillä taisi olla pieniä kommunikaatiovaikeuksia”, vanhus aloittaa, “Tässä maailmassahan
kukaan ei voi varsinaisesti ymmärtää toista. Jokaisella meistä on omat tulkintamme maailmasta ja
haluamme hyväksyä muilta vain sellaisia näkemyksiä, jotka ovat mahdollisimman samankaltaisia
omiemme kanssa. Se on täysin luonnollista. Kylmä totuus kuitenkin lienee, että olemme
ajatustemme, mielipiteidemme ja havaintojemme kanssa aivan yksin. Ei ole olemassa kahta
samalla tavalla ajattelevaa ja kokevaa yksilöä.”
“Keitä te olette ja miksi teette tämän minulle? Nyt on aika lopettaa tämä leikki – minun täytyy
ehtiä vielä Alkoon ennen joogatuntia!”
“Keitä me olemme? Me olemme kehittyneiden aivojemme takia maailman yksinäisin laji. Ei
ole olemassa rakkautta, ei ole olemassa totuuksia. On vain miljardeja tulkintoja kaikkeudesta ja
ihmisyydestä. Miljardeja eksyksissä olevia typeryksiä, jotka kaikki luulemme olevamme oikeassa.
Ja kaikista hauskinta on, että me olemmekin – mutta emme vain tajua sitä! Ymmärrätkö? No et
tietenkään! Itse tiedekin todistaa, ettei mikään ole totta: paradigmat vaihtuvat jatkuvasti, eikä
mikään hypoteesi pidä loputtomiin! Oletko koskaan ajatellut, että kaikki näkemykset voisivat olla
yhtä tosia? Entä jos maailma todellakin ilmenee jokaiselle erilaisena? Kuka sinä olet sanomaan,
että me kaikki muut olemme väärässä, jos jo tausta-ajatuksenasi on, että kaikki ovat väärässä? Voi
meitä typeryksiä!”
Mikä huru-ukko.
“Kuules, olen kulkenut yliopiston ovista lukemattomia kertoja ja tiedän, mikä on totta ja mikä ei.
Ilman tiedettä ei tapahdu kehitystä. Tiede todistaa asiat tosiksi tai epätosiksi. Tieteen ansiosta
olemme päässeet näinkin pitkälle.”
“Tästä pääsemmekin kunnioitukseen”, vanhus jatkaa, “Eikö tähän mennessä tiede ole
todistanut vain kaiken epätodeksi? Vanha tieto korvataan aina uudella. Kaikkea on hyvä epäillä ja
kyseenalaistaa, mutta samalla kaikkea tulisi kunnioittaa. Ajattele: jos kaikki kunnioittaisivat ja
olisivat valmiita oppimaan toisiltaan, kansakunnat kehittyisivät huimaa vauhtia ja voisimme
vihdoinkin unohtaa sotimisen ja muun turhan riehumisen. Jos lopettaisimme muiden lajien
hyväksikäyttämisen ja elintilamme raiskaamisen, olisimme itsekin paljon tyytyväisempiä. Siinä
vaiheessa kaikki elämä planeetallamme eläisi yhdessä, emmekä suinkaan olisi maailman
yksinäisin laji.”
Miten niin en kunnioita kaupunkiani? Minä jos joku tiedän, että maailma kaipaa
kunnioitusta. Oikeastaan olen kiitollinen, etten saanut lapsena kunnioitusta osakseni – en ehkä
muuten osaisi kunnioittaa muita, enkä olisi päässyt näin pitkälle elämässäni. Ilman sitä alistavaa
katsetta, niitä kuvottavan värisiä silmiä, minusta ei olisi koskaan tullut näin välittävää ja
kunnioittavaa ihmistä.
“Ei isäsi ja äitisi ole tahallaan sinulle aiheuttanut vaikeuksia”, pieni tyttö sanoo minulle.
Tunnistan lapsen. Hänellä on isänsä jadenvihreät silmät.
“He eivät ehkä vain tienneet, kuinka käsitellä lastaan. He olivat epätoivoisia ja eksyksissä.”
“Mitä sinä täällä teet? Mikä tämä paikka on?”
“Aina, kun kysyt itseltäsi, ‘onko minusta siihen’, mieti tarkasti, kuka sisälläsi kysymykseen
vastaa. Onko se isäsi, joka on aina kertonut sinulle, kuinka suuri pettymys olet? Tai liikoja vaativa
äitisi? On helppoa nähdä itsensä vanhempiensa silmin, sillä heistä olet peilannut itseäsi koko
elämäsi ajan. Mutta sinussa on niin paljon muutakin. Sinussa elää lukemattomia muitakin ihmisiä,
ja ne ovat kaikki puolellasi! Voit itse valita, kenen silmillä maailmaa katselet. On itsesi
päätettävissä, kenen kautta elämääsi peilaat. Ymmärräthän, mitä yritän sanoa? Valitse kasvosi
tarkkaan. Voit olla kuka tahansa. Maailmassa ei ole epäonnistumisia eikä onnistumisia. On vain
tulkintoja siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.”
Haluaisin juosta tuon lapsen kiinni ja syleillä häntä. Tuttu haitarimusiikki kantautuu takaani.
Ympärilläni on ihmisiä. Ne seisovat liikahtamatta paikoillaan. Niillä kaikilla on minun kasvoni.
Taivaalla loistaa kaksi sinistä kuuta, joiden kajo sekoittuu mereltä hohkaavaan auringonlaskuun.
Pelottaa, mutta lapsen sanat antavat rohkeutta.
Nämä ihmiset ovat heijastumia omista kasvoistani. Ne kaikki ovat osa minua. Minä olen osa
kaikkeutta. Ja kaikkeus on osa kaikkea meitä.
Olen kadottanut itseni tiheään metsään, jossa jokainen puu vaatii minulta toinen toistaan
omituisempia asioita. Tässä metsässä asuu monenlaisia eläimiä. Osa eläimistä on sopuisia, mutta
jotkut haluavat repiä toisensa riekaleiksi. Olen itse istuttanut tämän metsän ympärilleni, ruokkinut
sen asukkaita omalla sielullani ja antanut sen kasvaa niin laajaksi, että olen eksynyt sen keskelle.
Olen kaikkialla, mutten missään. Kuulun kaikille enkä kenellekään. En halua olla minä, mutta silti
toteutan itseäni tällaisena. Olen onnellinen ja onneton. Ehkä en ole vain vielä oppinut tarpeeksi.
Oppinut rakastamaan tätä monimutkaista metsää.
Tämä oli opettavainen uni, mutta nyt on aika herätä. Jadenvihreä bussi lähestyy. Astun
ihmisjoukon keskeltä penkereen yli.
Havahdun keskeltä tietä hätääntyneeseen ääneen: “Haloo, oletko kunnossa? En nähnyt sinua
ollenkaan, ilmestyit kuin tyhjästä!”
Pääsin myöhemmin vielä kerran metsänpeittoon. Sinä kertana edellä painottamani sanat olivat
luonteeltaan huomattavasti myönteisempiä. Sinä kertana kiitin jokaista vastaantulijaa. Ja itseäni.