Arvio: Leikkaa tukkasi ja mene töihin!

Antti Nylén: Häviö (2018, Kosmos)

Antti Nylén on kuivan humoristinen ja häpeämättömän elitistinen esseisti, joka on ulkoisesti menestynyt urallaan. Ja tämän hän auliisti myöntää itsekin. Eikä ihme. Hänen esikoisensa, aikoinaan ironisesti nimetty Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas, 2007) oli uuden suomalaisen esseen esiinmarssin etujoukoissa sekä kaikkiaan kirjallinen tapaus koko Suomessa. Siitä lähtien Nylén on ollut kuumaa kamaa – ainakin kirjallisuuspiireissä.

Minut Vihan ja katkeruuden esseet sai luopumaan lihan syönnistä kalaa lukuunottamatta. Silti Pontus Purokurun mielestä kokoelma on ”mätä paska”.  Vaikka Nylén tekeekin uudessa kirjassaan selvää jälkeä Purokurun argumenteista, on selvää, että herra Nyléninkin ajattelussa on omat heikkoutensa. Monologiksi nimetyssä Häviöstä tämä mielestäni käy selvemmin esille kuin ennen.

Uusimman teoksensa hän nimennyt Häviöksi. Monologi lähtee liikkeelle tilanteessa, jossa Nylénin apurahavirrat ovat ehtymässä ja tilillä on muutama euro. Lapset pitäisi syöttää ja laskut erääntyvät armotta. Tämän tilan hän nimeää häviöksi, sillä taloudellisen tämä taloudellinen ahdinko on jatkumassa loputtomiin. Ahdinko on alkanut vaikuttaa myös henkiseen puoleen. Charles Dickensiä mukaillen, jos menot ovat kymmenen ja tulot yksitoista, elämä on taivaallista; jos menot ovat kymmenen ja tulot yhdeksän, elämä on helvetillistä.

Nylén ei aio kuitenkaan lopettaa taiteen tekemistä, vaikka asian kanssa kipuileekin, vaan sisuuntuneena lähettää valtiolle noin miljoonan euron laskun tähänastisen kirjallisen työnsä ajalta (60 000 € x 18 vuotta) ja vaatii esikoulunopettajan tasoista palkkaa tästä lähin. Ja tätä samaa palkkaa voisivat Nylénin mielestä saada muutkin taiteilijat.

Päiväkirjamaisessa teoksessa Nylén saa ajoittain tehtyä jonkin projektin valmiiksi tai saa jonkin apurahan tililleen, mutta enimmäkseen hän kokee, että apurahojen hakeminen on tietynlaista vastikkeellista kerjäystä, jonka diskurssit eli kielenkäytön muodot ovat vain erilaiset kuin perinteisen kerjäämisen. Nylén arvio, että taiteellisella työllä on arvo sinänsä, vaikkei se myisikään vapailla markkinoilla.

Tähän ajatteluun liittyy useita sudenkuoppia. Koska Nylén on menestynyt, en ymmärrä, miksei hän voisi mennä opettamaan taide-esseen kirjoittamista jollekin kurssille tai alkaa taas kirjoittamaan kolumneja, esseitä tai pakinoita lehteen. Näille asioille olisi selvästikin kysyntää. Ne tietenkin olisivat hänen taiteellisesta työstään pois, mutta jälkimmäiset vaihtoehdot olisivat kuitenkin kirjoittamista.

Maailman sivu myös kirjailijat ovat käyneet päivätöissä. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen ovat suomalaisen proosan huippunimiä, vaikka ovatkin opettajia ammatiltaan. Jonathan Swiftin pappina olo ei tylsyttänyt hänen satiirinsa terää. Saarikoski käänsi rahapulaansa, jota Nylénkin voisi tehdä. Jopa taide-esseen esi-isä Michel de Montaigne oli jonkin sortin diplomaatti urallaan.

Lisäksi Nylén pitää taiteellista työtä erilaisena kuin muun työn: ”(T)työni tapahtuu rahatalouden ulkopuolella”. Olen samaa mieltä, että Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarha on rahatalouden ulkopuolella, mutta Bosch itse ei. Teos on erityinen, tekijä ei. Siksipä jos haluaa elää taiteellaan, olisi hyvä tehdä pieniä myönnytyksiä populäärimpään suuntaan. Tai ainakin julkaista useammin. Nylén ei nimittäin ole yli kymmenvuotisella urallaan julkaissut kuin laskutavasta riippuen viisi tai kuusi kaunokirjallista teosta.

Toinen asia mikä minua vaivaa teoksessa on, että Nylénin monologi on kuin pahaisen pikkuräppärin namedropping-lista. Nylén kertoo, ettei hän ole googlannut nimeään aikoihin. Silti hän on tietoinen useista häntä koskevista nettikritiikeistä ja ruotii niitä varsin tarkoin. Milloin ollaan dissaamista jotakuta, milloin fiittaamista. Kenellä on kenenkin kanssa biiffi. Pieni piiri pyörii pääkaupunkiseudun kirjallisuuspiirien heikkalaatikolla. Vesilasissa myrskyää. Kuka saa viimeisen, pisimmän ja vaikeimman sanan Scrablessa.

Lopulta tullaan siihen, että lääkäriä ja insinööriä tarvitaan hengissä pysymiseen. Ihminen ei tietenkään elä pelkästä leivästä, mutta yksittäistä kirjailijaa ei ensisijaisesti tarvita hengissä säilymiseen. Siksipä kaikkien taiteilijoiden olisi välillä hyvä kysyä itseltään: Olenko tarpeeksi hyvä? Olenko liian hyvä muihin töihin? Jollen, olenko yrittänyt etsiä niitä?

Tuntuu pahalta todeta masentuneelle miehelle, jonka lapselle on tai on ollut aivokasvain, mutta jonkun se on sanottava: Antti Nylén, leikkaa tukkasi ja mene töihin! Ajattele lapsiasi! Kerrot pitkästi teoksessasi saamastasi ilmaisesta koulutuksesta. Rupeamalla opettamaan esseetä voisit antaa vähän takaisin siitä yhteiskunnalle sitä, mitä olet oppinut vuosien varrella. Onko ilmaisen koulutuksen saanut ihminen edes oikeutettu pitämään tietojaan itsellään? Ai niin, minä unohdin. Sinä oletkin erilainen kuin me muut.