Stena elää

Olen käynyt Hailuodon teatterifestivaaleilla puolenkymmentä kertaa, ja viimevuotiset (2013) olivat ehdottomasti parhaat kaikista. Kun tutkin tämänvuotista (2014) ohjelmaa ennakolta, tulin siihen tulokseen, että taso laskee vääjäämättä eikä paljon mitään mielenkiintoista ollut tarjolla. Päätimmekin sitten lähteä Hailuotoon vain mökkeilemään sillä mielellä, että käymme katsomassa näytöksen tai pari, jos siltä tuntuu, sen sijaan, että olisimme ravanneet miltei jokaisessa näytännössä.

Lopulta kävin vain yhdessä. Juha Hurmeen tuottama Seitsemän näkökulmaa Aleksis Kiveen osoittautui erinomaiseksi valinnaksi.

Mutta ennen kuin kerron enemmän Kivestä, on kai sanottava jotain toissakesän täysosumafestareista. Mikä niissä oli niin hyvää, että päädyin tänä vuonna milteipä boikotoimaan samaista festaria?

Sää suosi, ja tarjolla oli Smeds Ensemblen hykerryttäviä työversioita Palsa-monologista ja Veistäjistä (nimellä Villin lännen show). Kolmas Smeds-tuotanto, Linkola-Nylen, viehätti myös monia, vaikka se minusta oli puuduttavan hännätön ja sieluton copy-paste kahden filosofisen kirjoittajan teksteistä. Yhteiskuntakriitikoksi Smeds on – yllättävää kyllä – liian mustavalkoinen ja osoitteleva.

Smeds-näytäntöihin oli niin kova tunku, että varmasti puolet jäi lehdelle soittelemaan.

Aurinko hehkui kilpaa nuorten miesten innostuksen kanssa, kun Egil Kalju Grimminpojan viikingit valtasivat Sunikarin hiekkarannan. Suhtauduin alun perin hyvin ennakkoluuloisesti harrastajakokoonpanon ylipitkään viikinkisaagaan, mutta jotain lumoavaa oli siinä, miten nuoret teutaroivat, niin että meri pärskyi. Epäilemättä näyttelijöistä nieli kukainenkin pari kiloa hiekkaa ja kakki seuraavana aamuna kourallisen merisuolaa sekä yhden muovisen viikinkimiekan.

Hailuodon upean modernistisessa kirkossa Petra Poutanen-Hurme näytti, että yhdestä naisesta voi olla moneksi soittajana ja laulajana: hän tuotti kaikenlaista ääntä munkin hyminästä mongolialaiseen kurkkulauluun ja souliin ja miksasi kokonaisuuden vieläpä lennosta moniääniseksi installaatioksi. Se oli niin kaunista, että itketti.

Monia ilostutti varmasti myös Olavi Uusivirta, joka paitsi näytteli ja esiintyi iltamissa, piti yllätyssynttärikonsertin. Uusivirta ammentaa monista musiikkityyleistä ja on innostuessaan hyvin mukaansatempaava, psykedeelinenkin persoona.

Luonnonvoimat olivat lähellä Pöllän hiekkasärkillä, jossa Juha Hurme yllätti jo klassikoksi kohonneella yötulkinnallaan Volter Kilven Kaaskerin Lundströmistä. Ukkonen kiersi Kaaskeria, muttei tullut päälle niin, että yleisö olisi kastunut. Iso kokko lämmitti mukavasti ja oli vielä kauniimpi hiipuessaan. Vähän niin kuin Lundström itse: jo sammuva, mutta sitä kuumemmin hehkuva.

Myös Heli Slunga löysi Pöllästä runoutensa naisvimmalle ja väkivallalle vastakaikua, jos kohta luonnonvoimainen ympäristö paljasti myös tekstin heikkoudet, kuten merkitysten yksitotisuuden. Eritteet eivät oikein tuntuneet eritteiltä.

Tämän kaiken rinnalla ei sitten vuoden 2014 ohjelma Jack London –pyrähdyksineen ja Eero Schroderuksineen jaksanut kiinnostaa. Rissasen ohjauksista en ole koskaan piitannutkaan. Kunnon konsertteja ei ollut, ja Smeds oli paikalla vain Veistäjien valmiin version kanssa. Sitä en halunnut enää nähdä, sillä jo toissakesän harjoitusversio oli elämänmakuisinta, mitä olen Smedsiltä nähnyt. Kokko ja Menna olivat rooleissaan täydellisen herkkiä poikia.

Sitä paitsi minua epäilytti, kuinka kuumaksi Sali 30 asteen helteessä paahtuisi.

Onko sitten festarijärjestäjien syytä, että tällainen paradoksinen tilanne kehkeytyy vakiovieraan päässä: tämä ei tule seuraaville festareille, koska edellinen vuosi oli niin hyvä. Varmastikaan järjestäjät eivät osanneet ennalta arvioida, kuinka loistelias vuodesta 2013 tulee; mutta nähtyään lopputuloksen, he olisivat voineet ottaa siitä oppia ja suunnitella seuraavan vuoden ohjelman vielä kunnianhimoisemmin.

Mutta ilmeisestikään Hailuoto ei ole kunnianhimon näyttämö vaan boheemin lukuteatterin kesäviikonloppu, joka järjestyy omien boheemien sääntöjensä mukaan milloin minkäkinlaiseksi luovaksi ja letkeäksi kohtaamispaikaksi.

Seitsemän näkökulmaa Aleksis Kiveen oli perinteistä Hailuoto-tyyliä parhaimmillaan. Onneksi näytös siirrettiin Sunikarin hiekkarannalta Pöllän kangasmetsän siimekseen; muuten tämäkin olisi jäänyt väliin ja puolet yleisöstä saanut lämpöhalvauksen.

Kokonaisuus oli yhdistelmä Aleksis Kivi –elämäkertaa ja teosnäytteitä. Siinä sivussa kuultiin vieläpä intiaanilauluversio Kiven klassikkorunosta.

Juha Hurme korosti ruotsalaista sivistystä Aleksis Kiven kirjailijuuden taustalla: hän arvosti moderneinta ruotsalaista kirjallisuutta, kuten lyriikkaa ja proosaa yhdistänyttä Almqvistia, ja luki maailmankirjallisuutta mahdollisimman tuoreina ruotsinkielisinä käännöksinä. Hurmeen ja kumppaneiden johtopäätös oli, että Kiven sivistys oli niin kansainvälinen ja moderni, että se ylitti suomalaisen aikalaissivistyneistön tason mennen tullen; siksi häntä ei ymmärretty.

Se, miten upea suomen kielen käyttäjä Kivestä tuli, näyttäytyi sitäkin hurjempana saavutuksena, kun kuulimme peräkkäin nuoren Kiven kirjeitä suomeksi ja ruotsiksi: ensin mainittu oli tahattoman koominen kötöstys, jälkimmäinen retorisesti sulokas.

August Ahlqvistin kuuluisa kritiikki Seitsemästä veljeksestä kuultiin kokonaan, ja se oli niin kamala ja puistattava, että yleisö ei voinut kuin puistella päätään. Se nauroi katketakseen huolimatta siitä, että kaikki tiesivät, miten Kivi kritiikistä masentui. Arviossaan Ahlqvist on yhtä aikaa täysin pihalla ja laskelmoiva, täysin säälimätön ja moralisoiva. Ahlqvistilla ei yksinkertaisesti ollut välineitä teoksen arvosteluun; hänellä on vain omat, vanhat ihanteensa. Hän on kykenemätön kohtaamaan teosta sen omin ehdoin. Ahlqvist oli totisesti nähnyt vaivaa saadakseen mollauksilleen suurimman retorisen tehon.

Lisäksi kuultiin Ahlqvistin kirjoittama kömpelö pilkkaruno, joka julkaistiin lehdessä Kiven kuoltua. Kävi toisin kuin Oksanen manasi: Kivi ei unohtunut; Stena elää, hän on kanssamme, olen ylpeä hänestä. Oli ilo. Tämä tunne oli päällimmäisenä, kun lähdin näytännöstä.

Kokonaisuuden ehkäpä tuorein ja mieleenpainuvin osio oli Hurmeen esittämä homeerinen oodi Härkä-Tuomo. Kiven viimeisimpiin täysipainoisiin teoksiin lukeutuva runoelma oli hengästyttävän upea.

Kukaan Suomessa ei ole tainnut kirjoittaa tällaista eeppistä rytmiä, joka ei onnu eikä takeltele. Tyyliltään runoelma oli klassisen kirkas, vaikka traaginen sankari on kaikkea muuta kuin Odysseus: Kivi löytää (anti)sankarin sivistymättömästä härkäpaimenesta, jota härät ja piipullinen kiinnostavat eniten maailmassa.

Hurmeen mukaan samanaikainen Paimentyttö-oodi on kirjoitettu myös heikomman asemaan ja puolelle asettuen – tyttöön samastuen. Nälkä kasvaa syödessä, ja niinpä olisin halunnut kuulla tämänkin teoksen!

Hurmeen tulkinta Härkä-Tuomosta korosti oodin rytmistä vaihtelua ja kiihtyi paikoitellen niin nopeaksi tulitukseksi, etteivät eepoksiin tottumattomat kuulijat varmastikaan pysyneet mukana.

Hurme itsekin kertoi, ettei hän pitkän aikaan tajunnut runoelmaa; se kolahti vasta, kun hän luki sen englanniksi käännettynä (Two Odes by Aleksis Kivi, SKS). Oodin löytämisen kunniaksi Hurme esitti muutamia säkeitä englanniksi.

On ihmeellistä, miten lyyrinen kieli kommunikoi poljennossa, sillä Kiven omaperäiset sanat eivät jääneet kiveksi kenkään; niiden paino, äänneasu ja konteksti välitti ja hengitti merkityksen. Toiston uhallakin: kerta kaikkiaan upeaa.

Härkä-Tuomo on selvästikin Juhan esikuva.

En voinut olla ajattelematta, että Kiven teksti on varmasti parhainta eeppistä tekstiä, mitä 1800-luvulla ylipäätään saatiin aikaiseksi; monethan eeposta yrittivät kirjoittaa Wordsworthista alkaen kuitenkaan siinä onnistumatta. Kivi olisi eepoksen kirjoittajana halutessaan onnistunut, sillä hän on omaksunut antiikista esteettiset ihanteet muttei yritä kuvata kosmosta, jota ei enää modernina aikana ole; sen sijaan hän kuvaa subjektia ja avaa hänen kauttaan kriittisen näkökulman yhteiskuntaan ja yhteiskunnan luontosuhteeseen. Lisäksi hän osasi yhdistää proosan, dialogin ja runouden.

Aivan viimeiseksi nähtiin tulkinta Kiven uskonnollisesta näytelmästä Lea. Tulkinta oli täysin uskollinen alkutekstille, mikä oli varmastikin eduksi: tässä teoksessa ei ole leikattavaa.

Jos joku pitää vaikkapa Lean viimeistä puheenvuoroa ylipitkänä ja paatoksellisena, niin Hailuodon tulkinnassa sekin tuntui oikealta tällaisenaan. Kysehän on kuitenkin komediasta, jossa paatos näyttäytyy yhtä aikaa vakavana ja naurettavana.

Lea on Kiven versio Raamatun Sakkeus puussa –tarinasta. Siinä Sakkeus-publikaanin tytär Lea on rakastunut epämääräiseen kreikkalaiseen mutta lupaa naida Vihan jumalaa palvovan fariseuksen, koska isä niin haluaa. Mutta sitten Jeesus puuttuu peliin ja painii henkilöiden sisäisten leijonien kanssa tavalla, joka voi päättyä vain hyvän sydämen voittoon.

Hailuodon Kivi-tulkintaa voi pitää pienenä ihmeenä. Kiven lähtökohta – komedian ja vakavan uskonnollisen tematiikan ja opetuksen yhdistäminen – on todella haastava. Se oli varmastikin sitä omana aikanaan mutta on se sitä vieläkin.

Helposti käy niin, että nauru latistaa vakavan tematiikan. Jos taas tulkinta epäilee Kiven tekstin kantoa, voi uskonnollinen paatos muuttua vieraaksi ja nostattaa vain myötähäpeää: onpas tämä vanhanaikaista.

Sitä paitsi katsoja ei osaa odottaa tällaista: uskonnollisia, opettavaisia näytelmiä ei paljon esitetä.

Mutta nyt Kiven näytelmä tuntui yllättävän modernilta, sillä se totta totisesti pystyi yhdistämään naurun, vakavan sanoman ja kriittisen ajattelun.

Kiven ajattelun naiivit, naista idealisoivat ja sinisilmäisetkin elementit tuntuvat vain viehättäviltä, kun kaikki loksahtaa paikoilleen.

Lisäksi täytyy sanoa, että Kivi kuvaa Jeesusta paikoin todella lyyrisesti Lean näkökulmasta. Ja onhan se upeaa, että joku kirjoitti näytelmän 1800-luvun Suomessa naisen näkökulmasta.

Kyllä Stena oli kova kundi.

(Jarkko Lauri)