Tove Janssonista kevyesti

Arvio teoksesta Tuula Karjalainen: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi, 2013.

On erittäin haastavaa kirjoittaa elämäkerta. Näin on erityisesti silloin, kun elämäkerran kohteena on maailmantähti tai käsitteeksi muodostunut ihminen, kuten Tove Jansson.

Tuula Karjalaisen Jansson-elämäkerta Tee työtä ja rakasta on saanut paljon huomiota ja palkintojakin.

Taidehistorioitsija on kuratoinut teoksen kirjoittamisen ohessa Ateneumiin Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttelyn.

Teoksesta jäävä kokonaisvaikutelma on melko vaisu ja kevyt. Voi olla, että tämä vaikutelma syntyy teoksen heikohkon loppupuolen vuoksi. Teksti vaikuttaa melko nopeasti kirjoitetulta eikä Karjalaisella ole mitään syvällistä sanottavaa Janssonin 1980- ja 1990-lukujen laajasta kirjallisesta tuotannosta. Hän lukee teoksista hyvin suoraviivaisesti Janssonin elämän tapahtumia. Samalla hän kuitenkin toistaa maneerimaisesti, että kyse on fiktiosta. Sama metodinen heikkous tuli esiin Karjalaisen pitämällä Oulun juhlaluennolla (joka muuten oli mukaansatempaava). Hän totesi, että lukekaapa Janssonin novelleja niin taiteilijan äitisuhteen symbioottisuus tulee kyllä hyvin selväksi.

Metodisiin ongelmiin olisi voinut löytää helpotusta lukemalla Boel Westinin Jansson-elämäkerran eräs alaviite, jossa kirjallisuudentutkija Westin antaa kirjavinkkejä niille, jotka haluavat pohtia Janssonin fiktion omaelämäkerrallisia aineksia.

Toinen, helpompi ratkaisu olisi ollut kanssakirjoittaja, joka tuntee kirjallisuudentutkimusta.

Karjalaisen teoksen ansiokkain osuus kuvaa 1940-lukua. Janssonin mies- ja naissuhteet sekä sodan trauma esitetään erittäin imukkaasti. Karjalainen tuo esiin uutta tietoa. Voi olla, että Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän valvova silmä on ehkäissyt ihmissuhteiden käsittelyä aiemmassa elämäkerrassa. Osittain kyse voi olla kielimuurista, sillä ruotsalainen Westin ei nähtävästi osaa suomea.

Karjalainen on lukenut Janssonin kirjoittamia kirjeitä pieteetillä. Ne ovatkin todellinen aarreaitta, enemmän kuin päiväkirja.

Teoksen ansiokkain osa on se, mihin Karjalainen alun perin rajasi tutkimuksen. Hän on erikoistunut 1940- ja 1950-lukujen abstraktiin taiteeseen. Alun perin hän lähti tekemään kirjaa ja näyttelyä sota-ajan taiteesta, jota on tutkittu hyvin vähän. Jansson kuitenkin nousi niin valtavaksi hahmoksi, että Karjalainen keskittyi yksin hänen taiteeseensa. Lopulta materiaali oli niin laajaa, että syntyi elämäkerta.

Teos on hyvin kompakti Westinin tiiliskiveen verrattuna. Tällaisille kompakteille esityksille on aina tarvetta. Kaikki eivät jaksa lukea laajoja ja syväluotaavia esityksiä. Ja tunnustettava on: teos piirtää hienon kuvan Janssonin monipuolisesta taiteilijalaadusta.

Varmaankin monille on uutta, että Jansson oli paitsi kirjailija ja kuvittaja ja sarjakuvataiteilija, myös runoilija, taidemaalari, monumentaalimaalari ja sota-ajan johtava poliittinen pilapiirtäjä. Tämä kaikki käy kuitenkin ilmi myös Westinin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneestä elämäkerrasta, joka on myös suomennettu.

Kompaktius kuitenkin vesittää Karjalaisen alkuperäisen tutkimusidean. On nimittäin selvää, että Karjalaisella olisi ollut paljon enemmän sanottavaa Janssonin 1930-50-lukujen taiteesta sekä 1970-luvun viiimeisestä maalaamispyrähdyksestä. Tämä patoutuneisuus suorastaan tihkuu rivien välistä. Esimerkiksi olisin halunnut kuulla Janssonin 1930-luvun surrealistishenkisistä töistä paljon enemmän, samaten Janssonin laajasta poliittisten pilapiirrosten kavalkadista, monumentaalimaalausten filosofiasta ja viimeisen maalauspyrähdyksen vaikutuksesta Vaarallinen matka –kuvakirjaan. Käy niin, että sen sijaan, että Karjalainen puhuisi siitä, mistä hänellä on sanottavaa, hän siirtyy puhumaan asioista, jotka tuskin kiinnostavat häntä.

Janssonin niin sanotut aikuiskirjat ovat maailmanluokkaa, kuten Muumi-kirjatkin. Esimerkiksi Kunniallinen petkuttaja –romaani on upea psykologinen tutkielma todellisuuden ja fiktion suhteesta, etiikasta ja toisen kohtaamisen ongelmista, mutta Karjalainen sen kun leipoo menemään kuin leipäpappi ehtoollisella.

Karjalaisen suhde aiempaan tutkimukseen on osin ongelmallinen. Välillä hän olettaa, että lukija tajuaa automaattisesti, että hän jättää tietyt asiat kertomatta, koska Westin on jo sen tehnyt. Mutta asiasta pitäisi mainita. Täytyy sanoa, että esimerkiksi käsitys Janssonin lapsuudesta ja nuoruudesta jäisi Karjalaisen teoksen perusteella kovin heppoiseksi, jos ei tuntisi Westinin teosta. Karjalaisen elämäkerrassa on harmittavia aukkoja, jotka olisi ollut helppo täyttää.

Toinen samansuuntainen ongelma on vielä merkillisempi. Westin tekee nimittäin melko teräviä huomioita Janssonin kirjojen interteksteistä sekä maalausten suhteesta toisiin taidehistorian kuviin. Siinä missä Karjalainen ihmettelee, miksi Jansson on kuvannut itsensä omituisessa turkislakissa, Westin toteaa, että Jansson asettaa itsensä jatkumoon: myös Rembrandt teki näin. Jotenkin tuntuu siltä, että Karjalaisen olisi pitänyt keskustella tässä kohden Westinin kanssa varsinkin, kun hän niin kovasti Janssonin omakuvia hehkuttaa. Hän on sanonut, että ne ovat Schjerfbeckin omakuvien veroisia. Väite jää hyvin subjektiiviseksi, kun perusteluja ei tule.

Kaiken kaikkiaan Karjalainen on tehnyt suunnattoman työn, kun hän on kartoittanut Janssonin teoksia ja kerännyt materiaalia. Tämän työmäärän jälkeen olisi voinut toivoa, että myös materiaalista tehty tutkimus olisi noussut loistoon, kun se on nyt tavallista elämäkertatasoa. Vaikeaahan se on.

Tuntuu siltä kuin Karjalainen ei olisi vaatinut itseltään tarpeeksi. Ehkä vaadin liikaa. Vai vaadinko sittenkään? Olisin kaivannut vielä terävämpää psykologista silmää ja johdonmukaista tutkimuksen rajausta. Se on mahdollista myös elämäkerrassa.

Olisin kaivannut syvällisempää johtoteemojen ja ajatusten kehittelyä. Jos Jansson on Karjalaisen mielestä ennen kaikkea kuvataiteilija ja halusi olla ennen muuta maalari, niin on se vain kummaa, että hän kirjoitti viimeiset kolmekymmentä vuotta lähinnä kirjoja. Oliko kyseessä isätrauma, joka teki maalaamisesta liian vakavaa, vai mikä – se jää nyt arvoitukseksi.

Voi olla, että Ateneumin Jansson-näyttelystä tulee tärkeämpi tapaus kuin tästä teoksesta: ehkäpä se todella tuo esiin Janssonin merkityksen kuvataiteilijana. Itse en ole näyttelyä vielä nähnyt. Hesarissa näyttely kuitattiin hyvin lyhyellä, ylimielisellä arviolla, mistä näkyi, ettei Jansson ole paljon kriitikkoa kiinnostanut.

Jäämme odottamaan psykologisesti syväluotaavaa Jansson-elämäkertaa. Sitä odotellessa Westinin teos on edelleen paras Jansson-elämäkerta, jota Karjalainen hyvin täydentää.

(Jarkko Lauri)