Hesari ei muista: Eli muistokirjoitusten välttämättömyydestä sanomalehden peruspalikkana

Täytyy sanoa, että olen suuri muistokirjoitusten ystävä. Nyt olen aivan järkyttynyt. Hesari uudisti Nimiä tänään –osastoaan ja siirsi päivittäin julkaistavat muistokirjoitukset nettiin (www.hs.fi/muistot).

Näyttää siltä, että paperiversiossa julkaistaan enää vain merkkihenkilöiden nekrologeja.

Olen ollut siinä luulossa, että muistokirjoitus on Hesarin perusjuttumuoto, joka on milteipä pyhä ja koskematon: siitä ei itseään kunnioittava suuri sanomalehti voi luopua. Näköjään olin väärässä. Muistokirjoitukset on siirretty verkkoon saattohoitoon.

Minulla ei sinänsä ole mitään verkkonekrologeja vastaan. Niiden painoarvo on kuitenkin paljon pienempi kuin paperilehdessä julkaistavien.

Toimittajana ihmettelen, miten Hesari luopuu tuosta vaan hienosta, toimivasta sisältökonseptista. Laiskuuttaanko? Eivätkö kuolleet ihmiset viihdytä tarpeeksi?

Verkossa on jo aiemminkin julkaistu paperiversiota laajempi valikoima nekrologeja, joista tärkeimmät ja parhaiten kirjoitetut ovat ilmestyneet myös paperilehdessä. Kirjoituksia ovat laatineet sekä asiantunteva toimituskunta (kuuluisuuksista) että vainajien ystävät, työkaverit ja omaiset.

Ainakin minun silmiini muistokirjoitukset ovat näyttäytyneet tasa-arvoistavana ja demokraattisena foorumina, joka antaa tilaa niin herralle kuin narrille, jos heistä kirjoitetaan hyvin. Mieleeni nousee esimerkiksi Kaisu Mikkolan muistelo pitkäaikaisesta kampaajastaan Oulussa. Tai muistokirjoitus HK Sinisen kehittäjälle.

Väitän, että valikoidessaan paperiversiossa julkaistavia kirjoituksia Helsingin Sanomat on tehnyt merkittävää eettistä, yhteiskunnallista, sivistävää ja journalistista työtä, jota nyt ei enää tehdä. Muistokirjoitukset ovat tarjonneet kanssaihmisten näkökulman vainajan elämään ja elämäntyöhön. Ne ovat tapa kunnioittaa ja muistaa toista, joskus vähän kriittisestikin.

Olen lukenut nekrologeja samasta syystä kuin luen elämäkertoja: oppiakseni jotain elämästä ja saadakseni vertailukohtia omaan elämääni. Minua kiinnostaa myös se, miten ihmiset ovat eläneet läpi vuosikymmenten erilaisten historiallisten muutosten paineessa – joskus selviten, joskus tuhoutuen.

Olen lukenut niitä myös sivistääkseni itseäni eri elämänalueilla. Muistokirjoitus on juttumuoto, jossa kunkin ihmisen elämän merkkipaalut pyritään listaamaan tiiviisti. Juuri tiiviys on muistokirjoitusten iso etu. Niitä jaksaa lukea, vaikka ihminen tai hänen elämänalansa ei paljon kiinnostaisikaan.

Kun jokin hyvin tuntemani taiteilija kuolee, on minua kiinnostanut, minkälaisia arvotuksia muistokirjoituksen laatija tekee – ovatko ne samanlaisia vai erilaisia kuin omani.

Oikeastaan muistokirjoitukset ovat osoitus siitä, ettei ihmisen merkitys lakkaa, vaikka hän itse kuolee. Ihmiset muistavat, vainaja on jättänyt jäljen. Ne ovat (mikro)historiankirjoitusta. Nyt Hesari ei muista. Tämä on paljon järkyttävämpää kuin yhden ihmisen muistamattomuus, sillä kun Hesari ei muista, eivät muista lukijatkaan.

Mitä on tullut muistokirjoitusten tilalle? Yksi korvaava palsta on nimeltään Päivän kasvo. Nimi kertoo kaiken tämän hetken Hesarin arvotuksista.

Toivottavasti perusjuttumuodon kuoppaaminen ei ole oire Hesarin perusarvojen rapautumisesta laajemminkin. Se kun kuitenkin on – monessa suhteessa – Suomen Se ainoa oikea sanomalehti. Nekrologien vähenemisen myötä se on kuitenkin askeleen lähempänä sanomalehteä, joka ei enää ole sanomalehti vaan linjaton kötöstys. Sellaisia on tässä maassa jo tarpeeksi.  Kun Erkot ovat kuolleet, on aiheellista kysyä, kuka huolehtii Hesarin kansallisen, journalistisen perustehtävän toteutumisesta, sanomasta. Ja Sanoma-konsernin omistajillekin tiedoksi: jos tuhoatte Hesarin sisällön, teillä ei ole enää kohta tuotetta, jota myydä. Koettakaa, herran tähden, pitää peruspalikat kasassa.

(Jarkko Lauri)

Jk. 16.5: Hesari on taas lisännyt paperiversiossa julkaistujen muistokirjoitusten määrää, mutta se ei ole palannut ennalleen.