Novelli: Ensilumentie

Ensilumentie

Join kaneliteetä ja katselin kuinka mustaa ulkona olikaan. Vaikka oltiin lähes jo ensi vuodessa, en päässyt vieläkään tekemään lumilinnaa. Menin huoneeseeni, jonka jaoimme isoveljeni kanssa. Äiti kävi suukottamassa ensin minun poskeani, sitten veljeni. Olin nukkuvinani ja veli tuhisi oikeasti jo. Äiti sulki oven, uusi robotti yöpöydällä tuijotti minua silmästä silmään. Sen mustan ja kulmikkaan pään päällä oli neljä rakettia lähtövalmiina, jotka olivat valmiina sinkoutumaan nappia painamalla, olin turvassa vihollisilta. Silmäni painuivat kiinni seuraavan aamun leikkien silittäessä mieltä. Oranssi joulutähti kilpaili kuun kanssa.

Heräsin keskellä yötä oven kolahdukseen. Pyörähdin toiselle kyljelle, mutta en saanut unta. Kolahdus vaivasi ja kun käännyin katsomaan veljeni sänkyä, se oli tyhjä. Juoksin alakertaan ja avasin ulko-oven. Katu, jonka päässä talomme sijaitsi, oli saanut lumipeitteen. Meidän katumme ja vain se. Vieressä oleva puisto ja muut kadut olivat mustia kuin avaruus. Ainakin kilometrin mittainen valkeus. Oveltamme alkoivat jalanjäljet, jotka jatkuivat lumi-pintaa pitkin edemmäs. Nostin katseeni ja näin veljeni puolivälissä katua. Veli piti kädestä robottiani, joka oli kasvanut isommaksi kuin isä. Huusin, mutta he eivät kuulleet huutoani. Lähdin juoksemaan heitä kohti, paljaat varpaani liukuivat lumessa. Lumi tuntui lämpöiseltä ja piparmintun, suklaan ja viinikumin tuoksu halasi minua. Juoksin ja juoksin lujempaa. Yhtäkkiä robotti nosti veljeni päänsä korkeudelle, yhdelle raketeistaan istumaan. Veljeni kuuli huutoni ja katsoi kohti haikeasti hymyn siivittämin silmin.

Olin jo saavuttamassa heidät, kun robotti painoi nappia. Rakettit räjähti liikkeelle, veljeni lensi taivaalle. Halusin aina osata lentää. Ja nyt veljeni lensi ja olin niin ylpeä mutta samalla kateellinen. Isoveljeni ratsasti raketilla taivaan halki, palasi takaisin ja kaartoi talomme päältä tiputtaen sen savupiippuun lunta kädestään. Lumi säihkyi tähtinauhana, joka kieppui spiraalina hormiin. Veli vauhditti raketin minua kohti ja syöksyi huimasti alaspäin. Hän nappasi kädestäni kiinni ja kiepautti minut istumaan taakseen toisen raketin päälle.

Lensimme yhdessä ympäri kaupunkia, ylhäällä ja alhaalla läpi lapsuutemme. Pidin kiinni veljestä kaksin käsin, väistimme kirkontornia ja nauroimme. Naakkojen silhuetit piirtyivät kuuta vasten. Kaarsimme lumisen kadun päälle takaisin ja laskeuduimme lähelle kotia. Veli katsoi minuun ja ymmärsin, mitä se tarkoittaa, minun piti hypätä raketin päältä. Hän viittoi minut vierelleen ja antoi höyhenenpehmeän suukon poskelleni. Veljen katse kääntyi kadun päähän, sen valkoiseen pisteeseen. Hän nousi raketillaan taas kohti taivasta. Öinen taivas repesi ja säkenöivä avaruus imaisi raketin. Taivas sulkeutui ja käännyin kotia kohti. Katsoin taakseni: en nähnyt veljeäni enkä robottia. Taivas oli tavanomainen. Katu musteni niin mustaksi kuin se todellisuudessa olikin. Kuin siinä ei olisi koskaan lunta ollutkaan. Menin nopeasti huoneeseeni. Veli nukkui sikeästi ja robotti oli omalla paikallaan yöpöydällä. Ajattelin nähneeni kummallista unta ja painoin sileän pääni untuviin.

Muutamia pisaroita tipahteli poskelleni. Käsi kosketti päätäni ja avasin silmät. Äiti katsoi minuun lempeästi, mutta veljen sänky näytti olevan tyhjä. Tarkistin äkkiä, että robotti oli paikallaan. Oli se. Pelkäsin jo, että veli oli lähtenyt salaa robotillani leikkimään. Äiti sanoi, että isä ja veli olivat matkalla sairaalaan.

Odotimme äidin kanssa isää ja veljeä kotiin. Istuessani olohuoneessa huomasin takassa kimaltelua. Siellä oli välkehtivä kirje. Otin sen ja annoin äidille, joka luki kirjeen ääneen: “Rakas pikkuveli, minun piti mennä. En sanonut sitä koskaan sinulle ääneen, mutta tiedät sen sanomattakin.”. Kysyin äidiltä, mitä veli oli tarkoittanut. Silloin isä palasi kotiin. Isä näytti uneni robottia suuremmalta ja sanoi ”Menimme veikan kanssa sairaalaan kuin raketilla, mutta aina nopeinkaan raketti ei ole tarpeeksi nopea.”

Äiti ja isä halasivat minua ja keskustelimme niin kirkkaasti, että lattialle syntyi pieni lätäkkö.

Tomi Aho on mänttäläinen luovan kirjoittamisen opiskelija ja valokuvaaja, jolle elämä on taidetta ja taide elämää. muistikirja.wordpress.com