Fenkoli varoitti

Nallikarin paviljongin uusi ravintola on tervetullut lisä Oulun ravintoloiden joukkoon. Kunnon patioravintoloita on ollut todella vähän. Hyvistä kesämaisemista nauttiakseen on täytynyt suunnata Sokeri-Jussiin.

Vietin Nallikarin ravintolassa kaksi heinäkuista iltaa. Täytyy sanoa, että tästä eivät maisemat parane. Olo oli kuin Karibialla: aurinko helli ja meri tuoksui. Oli myös upeaa seurata, kuinka aurinko laski yhdentoista aikaan.

Kesäpaviljongissa oli ravintola aiemminkin. Nallikari Oy:n pyörittämä paikka oli 1970- ja 1980-luvuilla todella suosittu.

Ensimmäisellä ravintolakäynnillä meillä kävi flaksi, kun saimme aivan synnynnäisen tarjoilijan. Huomaavaisempaa ei olisi voinut toivoa.

Ihmetystä herätti pöytiintarjoilun rajoitus: pöytiin saattoi tilata vain ravintolan sisäpuolen isossa salissa. Jos istui salin ikkunan takana, oli aina erikseen lähdettävä tiskille tilaamaan.

Luontevampi rajaus olisi ollut minusta, jos myös ylemmän terassin pöytiin voisi tilata kun taas suurelle, alemmalle patiolle ei.

Ylikypsä porsas oli erinomaista ja sienirisotto sopi sen kanssa hyvin. Murphy’s stout maistui ruoan kanssa hyvältä.

Kasvisruokana oli nokkos-peruna-mozzarella –nugetteja. Annos oli erittäin pieni. Tilannetta ei parantanut samaisen sienirisottolisukkeen niukkuus.

Porukan vegetaristille jäi nälkä.

Jälkiruoat menettelivät: hiekkakakku oli ok ja crème brûlée välttävä.

Ainoa isompi miinus tuli sika-annoksen juureskoristeesta: se oli täysin nahistunut. Epäilimme, että se oli fenkoli, mutta emme uskaltaneet maistaa sitä kuin kerran.

Fenkoli olisi pitänyt ymmärtää varoitukseksi. Seuraavalla käynnillä miljöö pelitti mutta palvelu ei.

Tällä kertaa tarjoilijaenkeli palveli muita eikä ehtinyt pelastamaan joka tilannetta. Tilatessa kassahenkilö ei tiennyt, mikä on Murphy’s.

Ruoan saimme nopeasti, mutta varsin hintavasta härän grillipihvistä jäi mieleen ässehtineen suolan maku.

Sinänsä on hyvä, että ruoassa pyritään yksinkertaisuuteen, mutta tällöin jokaisen elementin pitäisi mennä nappiin, minkä lisäksi materiaalien pitäisi olla ensiluokkaisia ja tuoreita.

Myöskään ei voida puhua ravintolasta, jos annokseen ei liity mitään omaperäistä – sellaista, jota ei osaisi toistaa kotona.

Vegetaristin vuohenjuustosalaatti oli ihan hyvä. Nähtäväksi kuitenkin jää, houkutteleeko suppea kasvisruokavalikoima vegetaristia uudestaan tähän ravintolaan.

Ystävämme tuli paikalle tuntia myöhemmin. Suosittelin hänelle ylikypsää porsasta, ja tällä kertaa koristejuures oli bueno.

Mutta ruoka tuli pöytään vasta 70 minuutin perästä. Mitään ilmoitusta viivästymisestä emme saaneet.

Tilasimme vegetaristin kanssa jälkiruoat. Tarjoilija toi pöytään kahvin ja teen ja sanoi, että jälkiruoka seuraa pian perässä. Siinä meni yli tunti. Kahvit ja teet oli aikaa sitten juotu.

Naapuripöydän seurueelle kävi vielä pahemmin: kaksi heistä sai ruoat mutta toiset kaksi saivat odottaa tunnin.

Kun valitin viiveistä, sain kuunnella tarpeettomia ja epäuskottavia selityksiä. Kyllä tämä ravintola on pyörinyt jo vapusta asti ja hellettäkin on piisannut kolme viikkoa: ei tämä väkimäärä voi olla yllätys. Eihän paikka ole edes täynnä!

Lopulta saamme jälkiruoan, mutta onko sitten niin, että se on seisonut jossain tunnin: jäätelö on silkkaa kermavelliä.

Sitä paitsi ystävä on saada hepulin: sinänsä komea naisten retrovessa on aivan sikamaisessa kunnossa. Kukaan ei ole siivonnut sitä koko päivänä, vaikka rantaihmiset ovat ravanneet siellä aamusta saakka.

Vessojen varustuksen kunniaksi on sanottava, että harvassa (inva)vessassa on niin hyvää klaffina laskeutuvaa vaipanvaihtopaikkaa. Sekin piti tosin pyyhkiä ennen käyttöä.

Kello iltayhdentoista nurkilla ei porukkaa enää paljon ollut. Niinpä olinkin ihmeissäni, kun ystäväni jäi kuppaamaan tiskille: häntä ja oluita ei vain näkynyt.

Lopulta hän tuli ja kertoi, että hänen edellään oli tasan kaksi tilaajaa. Ensimmäinen tilasi erikoisoluen, jota kassahenkilö ei osannut kaataa. Vaahtoaminen vei paljon aikaa.

Seuraava asiakas oli seurue, joka tutki shampanjalistaa pitkään ja huolella. Lopulta he tilasivat. Pullon etsiminen vei aikansa mutta mitä sitten seurasi, oli täysin odottamatonta: tarjoilija ei osannut avata kuohupulloa! Seurueen jäsenen täytyi lopulta tehdä se.

Jos kassahenkilö oli harjoittelija, ei tapaus ollut hänen vikansa: henkilöstö täytyisi mitoittaa ja ohjeistaa siten, että kaikki hommat tulevat tehdyksi ja harjoittelijat saavat opastusta.

Harjun rakennus on huikea, samoin maisemat. Rakennuksesta olen kirjoittanut kokonaan oman blogitekstin otsikolla ”Onnellisten ihmisten arkkitehti Risto Harju”. Tulen palaamaan ravintolaan miljöön vuoksi. Harkitsen kuitenkin tarkoin, mitä tilaan ja syönkö ollenkaan. Aikaa pitää varata paljon.

On todella sääli, että ravintolan taso on, mitä on. Parannustoimiin pitäisi ryhtyä nyt heti, ennen kuin maine on kokonaan mennyt.

(Jarkko Lauri)